Vuosikausia on mielessä pyörinyt ajatus lähteä matkalle isän synnyinsijoille Venäjän Karjalan Suojärvelle, tarkemmin sanottuna Suojärven Moisseinvaaralle. Tänä kesänä se toteutui Kajaanista bussilla muiden sieltä sukunsa juuria etsivien kanssa.

Matkaan tarvittiin passi ja viisumi, jotka tarkistettiin kymmenen eri kertaa. Mennessä ylitimme rajan Vartiuksessa ja tullessa Värtsilässä. Tiet olivat kehnossa kunnossa ja matkustimme yhteensä neljä päivää. Asumatonta seutua riitti joka suuntaan. Sotamuistomerkkejä oli rajan läheisyydessä runsaasti tien varrella. Muistotykit on suunnattu lännen suuntaan ja kookkaat ristit oli ympäröityinä näyttävillä kukkakoristeilla, jotka osoittautuivat muovisiksi. Osa muistomerkeistä on rakennettu suomalaisten ja venäläisten yhteistyönä.

Murheen risti Koirinojalla.

Maisemia katsellen matka edistyi pomppivassa linja-autossa ripeästi matkan ensimmäiseen etappiin Petroskoihin.

Kauniissa kesäkuisessa aamussa starttasimme Petroskoin satamasta Äänisjärvelle Kizhin- saarelle kantosiipialuksella.  Saari kuuluu Unescon maailman perintösuojelukohteisiin ja perille päästyäni tuntui, että olin sukeltanut kauas taakse historiaan.

Kizhin saaren kirkkoja korjataan.

Saarella on useita huolella hoidettuja kupolikirkkoja, joista suurin eli Kristuksen kirkastuksen kesäkirkko on ollut turisteilta suljettuna vuodesta 1980. Sitä restauroidaan hirsi hirreltä ja kattopaanu paanulta. Opas arveli sen avautuvan turisteille vuonna 2018.

Viereisessä talvikirkossa oli pienimuotoinen ortodoksinen jumalanpalvelus ilmeisesti vain turisteille. Kuten myös eräässä kirkontornissa kymmenellä kellolla soittanut munkki.

Karjalaista rakennusperinnettä oli runsaasti: tsasounia ja taloja, pajoja, tuulimylly ja muita pienempiä rakennelmia.

Haapapuusta paanuja kirveellä veistelevä mies esitteli käsityötaitojaan. Haavasta tehdään sipulikirkon kupolin paanut, jotka vanhetessaan loistavat kauniin hopeisina.

Matkamuistoja myytiin useissa rakennuksissa. Sää suosi meitä. Päivä oli matkamme lämpimin ja aurinkoisin.

Petroskoissa teimme bussillamme kaupungin matkaoppaan opastamana kierroksen ennen Suojärvelle suuntaamistamme. Kierrokseen kuuluivat tietenkin Otto Ville Kuusisen patsas, jota paikalliset kutsuvat Kalastuksenvalvojaksi, koska suuri näköisveistos katsoo Äänisen aalloille.

Suojärvellä yövyimme Karelia- hotellissa. Huonetta voisin kutsua ”paikalliseksi sviitiksi”, koska saimme huoneen mukavuuksilla eli meillä oli vessa ja suihku. Muutoin ne olivat käytävällä.

Aamulla suuntasimme kohti Moisseinvaaran kylää neljällä paikallisella autolla, joista kaksi oli maastoautoa. Niitä todella tarvittiin matkan loppuvaiheessa kun noustiin Moisseinvaaralle määränpään saavuttamiseksi.

Ajettuamme pari tuntia asumatonta metsäistä seututietä poukkoillen ja esteitä väistellen pääsimme perille vaaramaisemaan. Kaunis Moisseinvaaran maisema levittäytyi silmieni eteen.

Ajatukseni siirtyi vuonna 1899 syntyneeseen isääni Paavo Makkoseen, jonka koti ja suku sijaitsi juuri tällä vaaralla. Hänen ja äitinsä Darian evakkomatkansa päätyi Karstulaan. Täällä kotia ei ole nähtävillä, ei edes kivijalkaa tai talon paikkaa. Vain suurehko koivu on säilynyt asuinpaikan tuntumassa. Koivu oli kuulemma lapsille majakka eksyessä, sitä kohti kun suunnistaa niin koti lähellä. Tuntui aivan uskomattomalta kokonaisen kylän hävinneen. Suojärvi siintää horisontissa.

Nostimme skumppamaljat retken kohokohdalle. Monen retkeläisen silmäkulmassa kiiltelee kyynel. Puhe sorisee tapaillen paikalla asuneiden elämää ja olosuhteita. Oppaat keittivät samovaarilla teetä ja kahvia nuotiolla. Itse paistoimme Suomesta tuotua makkaraa. Suomea puhuva paikallinen ystävällinen opas kertoi nykyisistä olosuhteista. Aluetta ei kukaan enää hoida kolhoosin lopetettua toimintansa vaan paikka vesoittuu ja metsittyy hiljalleen. Hän tarjosi paikallisia vihanneksia, suolattua läskiä, leivonnaisia ja karamelleja.

Kalmistossa kävimme etsimässä juuriamme, ja löysimme joitakin rautaristejä. Ennen paikalla käyneet löysivät myös sellaisia ristejä joita ei edellisellä kerralla ollut, vaikka olivat miinaharavalla alueen tutkineet. Mistä lie kulkeutuneet?

Nykyinen Suojärven kaupunki kehittyy koko ajan, sillä sinne on rakennettu uusi tavaratalo, liikuntahalli ja kirkko. Paikallinen kalmisto on hyvin hoidetun näköinen. Sitä on pidetty huolta myös suomalaisesta puolesta.

Lähtöpäivän kiertoajelu kaupungilla oppaan kanssa avasi meille asukkaiden elämää ja historiaa mielenkiintoisesti kuvattuna. Suojärvellä elämä tuntui olevan rauhallista ja kiireetöntä.

Sade tuli vastaan hieman ennen Värtsilää. Muistoja matkasta jäi pitkäksi aikaa mieleen. Kotiin oli hyvä palata. 100-vuotias Suomi tuntuu hyvältä elää ja asua.

Tuula Kuhmonen